Ajatuksia opiskeluhaaveista ja niiden toteuttamisesta

               kuva Pinterest

Oon tässä nyt viikonlopun aikana miettinyt paljon opiskeluun liittyviä kysymyksiä. Mulle oli itselleni valtava pettymys (ja shokki) viime keväänä, kun en päässytkään Sibelius-Akatemiaan, vaikka olin itse suoritukseeni tosi tyytyväinen, jolloin kielteinen päätös tuli aika yllättäen.
Silloin mulla heräs kaikki perinteiset ajatukset, kuten; Enkö ole tarpeeksi hyvä? Mitä jos tää ei olekaan sitä mitä haluan? Eikö mulla olekaan potentiaalia? Onko kaikki muut parempia kuin minä? - ja olin jo ihan varma, että nyt se on sitten ruvettava johonkin muuhun. Syy suureen pettymykseen johtui osittain myös (koe-esiintymisestä) saamastani palautteesta. Ainoa ''negatiivinen'' palaute oli, että olen ikäni puolesta vielä kovin nuori. Palautteen pääsanomaksi jäi: olet kovin nuori, sinussa ei ole mitään vikaa, olet todella lahjakas, hae ensi vuonna uudestaan. Myös tästä johtuen pettymys tuntui entistä suuremmalta. Kuitenkin, osittain myös todella kannustavan palautteen vuoksi, tässä sitä taas ollaan, pääsykoekappaleiden kimpussa ja aion yrittää uudestaan.

On tosi kurjaa, että Suomessa on nykyään enää aika vähän klassisen laulun koulutusta. Moni tarjoaa musiikkipedagokiikan opetusta, mutta ei se tunnu oikealta vaihtoehdolta, kun on halu esiintyä ihan itse ja oppia esiintymään, päästä lavalle. Toki musiikkipedagokiikan opinnot voi olla ja varmasti onkin todella hyvä ponnistuslauta omalle uralle ja saa ammattinimikkeenkin samalla, mutta minä henkilökohtaisesti koin esimerkiksi pääsykokeet pedagogin koulutukseen todella haastaviksi, kun päässä jyskytti ainoastaan, että ei tämä ole se mitä sinä haluat. Lisäksi koin pääsykoetilanteet klassiseen lauluun vs. musiikkipedagokiikan kokeisiin todella erilaisina. Laulun pääsykokeet tuntuivat helpoilta, nautin todella paljon esiintymisestä pianistin kanssa, kun taas MuPen kokeissa menin täysin lukkoon, olin punainen kuin paloauto siinä tentattavana ja yritin epätoivoisesti laulaa mukana pianosta kuuluvaa epämääräistä sävelmää. Kuten varmaan kävikin jo selväksi, nautin siis esiintymistilanteesta todella paljon enemmän.
Yläaste- ja vielä lukioikäisenäkin olin aivan varma hakevani Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterikoulutukseen lukion jälkeen, mutta valitettavasti se lakkautettiin vuonna 2012, mikä on todella sääli ja sinne suli myös meikäläisen suunnitelmat hakea kyseiseen kouluun. Jyväskylässä tarjotaan nykyään ilmeisesti samankaltaista koulutusta, mutta olisihan se Lahti ollut lähempänä.

Kuvituskuvana 2 kuvaa Vaskivuoren lukin musikaalista Punainen Neilikka vuodelta 2012, valokuvat: Kalevi Rytkölä. 

Joka tapauksessa, se suurin kysymys mikä mulla on mielessä nyt pyörinytkin, on se, että mistä ihmiset kerää rohkeuden lähteä ulkomaille kokeilemaan siipiään? Tunnen monia ihmisiä, joista osa on lähtenyt opiskelemaan kauemmas Suomeen, mutta paljon niitäkin, ketkä ovat lähteneet maailmalle. Useampikin lähti Englantiin, toinen kiertää Aasiaa, on lähdetty Amerikkaan, Australiaan, oikeastaan melkein mihin vaan. Haluaisin kysyä jokaiselta teistä, miten te olette uskaltaneet? Tiedän, että Suomen maan kamaralta poistuttaessa musiikin koulutusta, oopperakoulutusta tai vaikka musiikkiteatterikoulutusta on tarjolla hurjan paljon isompi valikoima. Toki mukaan tulevat silloin lukukausimaksut ja muut asiat, joita joutuu miettimään, mutta niin moni muukin on aina jollain selvinnyt, miksen minäkin?
Aina aika ajoin avaan tietokoneen ja googlettelen musiikin koulutusta ulkomailta. Selailen usein mm. pääsykoevaatimuksia. Monesti ajattelen, että no eihän tuo ole edes paha, kyllä mä tuosta selviäisin - mutta sitten kauhistun pelkkää ajatustakin maailmalle lähtemisestä (että enhän minä voi siellä pärjätä!) ja suljen koneen ja jään jumittamaan nykyhetkeen.

Kuvituskuvana kuva Vaskivuoren lukion lastenmusikaali Ariel:ista vuodelta 2011. 

Tuntuu jotenkin, että oon joka toinen päivä ihan pihalla siitä mitä haluan. En ainakaan haluaisi lisää välivuosia. Tiedän, että haluan aikaisin isohkon perheen, ja oman talon pihalla, mutta ei sellaisten aika ole vielä, ilman koulutusta tai suunnitelmaa. Joka toinen päivä taas tiedän tasan mitä haluan - haluan todella paljon työskennellä musiikin/taiteen parissa - siinä olisi työ, jossa varmasti todella viihtyisi. Voin vain kuvitella, millaista olisi työkseen esiintyä. Rankkaa, mutta rakastettavaa.
Haluaisin tavallaan lähteä ulkomaille, uskoa siihen, että pääsisin kouluun opiskelemaan vaikka musiikkiteatteria, saisin tehdä sitä joka päivä, oppia laulua, näyttelemistä, kieliä - rakentaa siitä uran itselleni. Mutta täältä sohvalta käsin, ihmisenä joka ei tällä hetkellä todellakaan halua astua lentokoneeseen tai poistua kotona, se on aika hankalaa. Ja jos jotain uskallan tehdä asian suuntaan, peruutan tuplasti taaksepäin asian tullessa eteen.

Suurin unelmani olisi olla joku päivä Phantom of the Operan Christine. Tämä unelma on semmoinen mistä pidän kynsin ja hampain kiinni. Tämä on se, joka minua potkii eteenpäin, nostaa suosta ja antaa uskoa omiin unelmiin. Tarvitsisin vain rohkeutta kiivetä sitä kohti.